Princetonin huippuprofessori: “Ilmastokriisi” on “hullu” huijaus
131 lukukertaa
Yksi Amerikan arvostetuimmista tutkijoista on varoittanut yleisöä siitä, että ”ilmastokriisi” on huijausta, ja väittänyt, että globalistien väitteet ”ilmaston lämpenemisen” pysäyttämisestä ovat ”vain hulluja”.
Professori William Happer on yksi maailman arvostetuimmista fyysikoista.
Happer on maailmankuulun Princetonin yliopiston emeritusprofessori ja Valkoisen talon entinen tiedeneuvonantaja.
Uudessa haastattelussaan Happer purkaa vallitsevan ”ilmastonmuutos”-narratiivin.
Happer selittää, että niin sanottu ”ilmastokriisi” ei ole tiedettä – se on politiikkaa.
Hän toteaa, että se on pelon lietsontaa, jota ruokkii ideologia, raha ja vallan tavoittelu.
”Planeetan pelastaminen puolentoista asteen lämpenemiseltä on aivan hullua”, Happer sanoo.
Hän selittää, että väestöjä ympäri maailmaa painostetaan uhraamaan totuus, hyvinvointi ja vapaus huijauksen helpottamiseksi.
Happer raottaa verhoa akateemisessa maailmassa vallitsevasta hyytävästä todellisuudesta.
Nuoret tutkijat joutuvat huolestuttavan uhkavaatimuksen eteen: mukautu ilmastohäiriköintiin tai menetä rahoitus ja tulevaisuutesi.
Hän huomauttaa, että on vaikea pysyä rehellisenä globalististen intressien vaikutusvallan vuoksi.
Happer selittää, että apurahoja saavat vain tutkijat, jotka tukevat vihreän agendan narratiivia.
Ilmastotutkimuksesta on tullut tottelevaisuuselinkeino.
Rehellisestä tieteestä rangaistaan, kriittinen ajattelu syrjäytetään, ja ryhmäajattelu on uusi standardi.
Näin totuutta ei kuitenkaan löydetä, vaan se vaietaan.
Hiilidioksidi (CO₂) on elämälle välttämätöntä.
Globalistiryhmät, kuten Maailman talousfoorumi (WEF) ja Yhdistyneet kansakunnat (YK), ovat kuitenkin pyrkineet demonisoimaan hiilidioksidin ajaakseen suurhallituksen kollektivistista agendaansa.
Kasvit hengittävät hiilidioksidia, ja ihmiset ovat siitä riippuvaisia.
Historiallisesti maapallo on elänyt paljon nykyistä korkeammilla hiilidioksidipitoisuuksilla.
Mitä tapahtuu, jos CO₂-tasot kaksinkertaistuvat?
Professori Happerin mukaan ei käytännössä mitään.
Kuten Slay News on aiemmin uutisoinut, vaikutus on kyllästynyt – CO₂:n lisääntyminen ei tarkoita rajua lämpenemistä.
100 prosenttia enemmän CO₂:ta muuttaa maapallon säteilytasapainoa vain yhden prosentin verran.
Lisäksi lämpötilavaikutus on lähes mitätön.
Silti demonisoimme molekyyliä, joka ylläpitää elämää, ja määräämme politiikkaa, joka tuhoaa taloutta ja elintarviketuotantoa.
Tämä ei ole tiedettä – se on taikauskoa, jota tukee propaganda.
Happer varoittaa, että WEF:n niin sanottu ”Net Zero” -ohjelma on pelkkä sivilisaation laajuinen itsemurhasopimus.
Sellaisenaan ”Net Zero” -tavoitteiden tavoittelu tuo mukanaan vain tuhoa.
Nettonollapäästöjen saavuttamiseksi hinnat nousevat pilviin ja ihmiset näkevät nälkää.
Sri Lanka kielsi kemialliset lannoitteet noudattaakseen WEF:n ja YK:n vihreää agendaa, ja se aiheutti satojen epäonnistumisen.
Hinnat nousivat pilviin. Ihmiset näkivät nälkää.
Jos kaikki kansakunnat noudattavat ”Net Zero” -periaatetta, sama tapahtuu, mutta maailmanlaajuisesti.
Miljoonat ihmiset ovat riippuvaisia fossiilisista polttoaineista ruoan, lämmön, liikenteen ja selviytymisen osalta.
Niiden käytön lopettaminen ei ole vain harhaanjohtavaa – se on katastrofaalista.
Vihreän agendan iskulauseiden takana on triljoonien dollarien voitto ja uusi hallintaideologia.
Kyse ei ole planeetan pelastamisesta, vaan sen omistamisesta.
Happer tekee hyytävän vertailun varoittaessaan, että nykyinen ilmastodogma heijastaa Ljsenkon aikaista Neuvostoliiton ideologista pseudotiedettä.
Stalinin aikana biologit, jotka puhuivat totuuden genetiikasta, vaiennettiin, erotettiin ja jopa teloitettiin.
Nykypäivän harhaoppiset joutuvat kohtaamaan uran tuhon, sensuurin ja maineen tuhon.
Happerin mukaan tieteellä ei ole mitään tekemistä konsensuksen kanssa.
Kyse on ideoiden testaamisesta todellisuutta vastaan.
Ilmasto-”tieteestä” on kuitenkin tullut poliittinen liike, ja toisinajatteluun suhtaudutaan uhkana.
Kun ideologia korvaa tutkimuksen, vapaus kuolee.
Professori Happer jättää meille raitistavan pohdinnan.
Hän varoittaa, että ehkä suurin haaste, joka ihmiskunnalla on edessään, ei ole ympäristöllinen vaan eksistentiaalinen.
Tiede on politisoitunut, avoin tutkimus on lannistunut, ja riippumattoman ajattelun ilmaisut kohtaavat usein vastustusta.
Ihmiset eivät kuitenkaan kaipaa enempää pelkoa vaan tunnetta siitä, että heidän elämällään on merkitystä – että he voivat antaa merkityksellisen panoksen, ajatella vapaasti ja elää arvokkaasti.
Olipa jokaisesta kohdasta samaa mieltä tai ei, syvempi viesti on kuitenkin sama: terve yhteiskunta tarvitsee totuutta, järkeä ja vapautta kukoistukseensa.
