Uuden-Seelannin “disinformaatiohanke” suljetaan opposition vaimentamisesta esitettyjen syytösten keskellä
Vuoden 2020 alussa Uudessa-Seelannissa ”disinformaatiotutkimusryhmänä” käynnistettyä Disinformation Project -hanketta ei enää ole, mutta kriitikot ovat todenneet sen pyrkivän ideologisen sensuurin käyttöönottoon.
Hanke on Covidin aikakauden tuote, ja se keskittyi aluksi siihen, mitä tuolloin pidettiin ”disinformaationa”, mutta laajeni sitten esimerkiksi rokoteskeptisyyteen yleensä, ilmastonmuutokseen – ja ilmeisesti jopa paikallispolitiikkaan.
Uuden-Seelannin hallituksen kanssa koordinoinut ryhmä kuvasi toimintaansa tutkimukseksi ja analyysiksi kaikenlaisista ”äärimmäisistä salaliittolaisista uskomuksista” sekä maanmiestensä ”vajoamisesta” niihin.
Kriitikot muistuttavat kuitenkin, että opposition hiljentäminen, muun muassa tukemalla ”vihapuheita” koskevia lakeja, kuului Kate Hannahin johtaman, nyt lakkautetun yrityksen toimintaan.
Kriitikot syyttävät Disinformation Project -hanketta siitä, että se oli Uuden-Seelannin hallitukselle kätevä väline, jolla se levitti COVID-19-toimia (jotka ovat maailman tiukimpia) edistäviä kertomuksiaan, ja että siitä tuli poliittinen ase, jolla edistettiin tiettyä agendaa.
Huhtikuussa jotkut kommentoijat olivat huolissaan siitä, mihin Desinformaatiohankkeen siirtyminen ”hylätystä pandemiasta” poliittiseen vaikuttamiseen voi johtaa.
Nyt tiedämme, että se on johtanut ryhmän lopettamiseen – mutta se on vain yksi monista vastaavista ponnisteluista, joita ilmestyi Covidin aikana ympäri maailmaa.
Konkreettinen syytös tätä vastaan tulee Uudessa-Seelannissa asuvalta toimittajalta Chris Lynchiltä, joka väittää, että Hannah yhdessä Sanjana Hattotuwan kanssa yritti tehokkaasti manipuloida maan vuoden 2023 vaaleja vaikuttamalla mediaan ”salaisilla tiedotustilaisuuksilla”.
Tässä tapauksessa tämä ei onnistunut, koska heidät ”kutsuttiin esiin” – mutta viimeisten neljän vuoden aikana Disinformation Projectia on syytetty siitä, että se on yhä epätoivoisemmin halunnut pysyä merkityksellisenä ja keksinyt keinoja, joilla se voi tehdä sen, ja sen ajama politiikka on hyväksytty ilman kriittistä tarkastelua perinteisen median toimesta.
Lynch on toiveikas, että tämän projektin loppuminen ja sellaisten nousu, jotka kyseenalaistavat vakiintuneita mediapoliittisia narratiiveja, tarkoittaa, että Uusi-Seelanti on kääntänyt kulman, kun on kyse demokratian puolesta huolehtimiseksi ja ”disinformaation” torjumiseksi naamioidusta sensuurista.
On kuitenkin yhtä hyvin mahdollista, että kun yksi tällainen organisaatio poistuu näyttämöltä, tilalle voi tulla toinen, eri nimellä ja johdolla, mutta samaa tarkoitusta varten.