Poliitikot Euroopassa käyttävät JD Vancen ja Trumpin ulkoisen vihollisen tekosyytä naamioidakseen murenevan järjestelmän eksistentiaalisen ongelman. Poliitikoiden “hyvinvointivaltioksi” kutsuttu tilastollinen painajainen on osoittautunut keinoksi moninkertaistaa byrokratia ja luoda riippuvainen alaluokka.
Hyvinvointivaltio ei koskaan ollut kestävä, vaan se luotiin kohtuuhintaiseksi ylellisyydeksi, jonka rikkaat taloudet voisivat rahoittaa vahvalla talouskasvulla ja vakaalla tuotantosektorilla. Euroopan hallitukset eivät kuitenkaan huomioineet tarvetta edistää talouskasvua ja tuottavuutta hyvinvointivaltion rahoittamiseksi.
Lisäksi, kun vasemmistopopulismi tunkeutui kaikkiin Euroopan poliittisen maiseman segmentteihin, poliitikot alkoivat sisällyttää yhä enemmän niin sanottuja “oikeuksia”, joista tuli oikeudenkäyntikuluja ja tukia, mikä johti Euroopan unohtamaan vaurauden luomisen ja keskittymään kokonaan kaivannais- ja takavarikoivaan politiikkaan.
Olemme nähneet tuotantosektorin asteittaisen tuhoutumisen, jota ovat tukehduttaneet jatkuvat verojen korotukset sekä byrokraattiset ja lainsäädännölliset rajoitukset, samalla kun valtion budjetit kasvoivat hallitsemattomasti.
Euroopan unionin talous toimii käänteisen talousmallin mukaan. Se asettaa tukimenot pilarikseen sen sijaan, että näkisi, että hyvinvointivaltio on parhaimmillaan seuraus vaurauden luomisesta, ei syy. Ilman kukoistavaa yksityistä sektoria ei ole hyvinvointia. Poliitikkojen tulisi ymmärtää, että kansalaisille ei voi tarjota sosiaalisia ohjelmia, jos tuotantotaloutta heikentää poliittinen suunnittelu.
Viimeisimpien Eurostatin arvioiden mukaan sosiaalivakuutuseläkeoikeuksien suhde BKT:hen oli Euroopan talouksissa 200–400 prosenttia. Rahoittamattomat rahoitussitoumukset ovat niin suuria, että ne maksetaan vain massiivisesti heikentyneessä valuutassa, jos nykyinen talouspolitiikka jatkuu.
Ranska on malliesimerkki tästä “ylösalaisin” lähestymistavasta talouteen. Oikeuskustannusten asettaminen etusijalle talouspolitiikassa on johtanut vuosikymmeniä kestäneeseen pysähtyneisyyteen, korkeaan velkaan ja alijäämään sekä sosiaaliseen tyytymättömyyteen. Veronmaksajat ovat väsyneitä, ja oikeuksien saajat siirtyvät riippuvaiseen alaluokkaan.
Temppu on seuraava: Valtion menot nousevat huimasti, ja kaikki käytetty on perusteltua “sosiaalimenojen” lipun alla. Alijäämä ja velka kasvavat, joten hallitus nostaa veroja tasapainottaakseen budjettia. Jos talous kasvaa, menot kasvavat nopeammin ja jos talous ajautuu taantumaan, hallitus kuluttaa vielä enemmän kansalaisten “suojelemiseen”. Näin ollen verot nousevat entistä nopeammin.
Jatkuvasta tuottavan vaurauden pakkolunastusprosessista tulee taakka kasvulle, investoinneille ja tuottavuudelle. Lisäksi verojen lisääntyminen luo pienempiä lisätuloja ja demotivoituneen yritys- ja työvoimayhteisön, jonka on mahdotonta menestyä byrokratian ja verotuksen rinnalla.
Macron sanoo, että Eurooppa on “alivelkaantunut”. Väite on tietysti virheellinen, mutta se on vielä vähemmän uskottava, kun tarkastellaan kaikkia rahastoimattomia sitoumuksia.
Euroopan on hylättävä nykyiset korkeat verot ja byrokratia ja leikattava tarpeettomia menoja, jotta eläke- ja terveydenhuoltojärjestelmät säilyvät elinkelpoisina. Tämä tarkoittaa budjettien leikkaamista ja poliittisten menojen karsimista. Mikään poliittinen puolue ei kuitenkaan halua tehdä sitä, koska tuhannet sen jäsenet ovat riippuvaisia valtion tehtävistä. Tilanne on niin epätoivoinen, että Euroopan valtiot eivät pysty edes lisäämään kaivattua puolustusbudjettia, vaikka tunnustavatkin, että turvallisuusinvestointeja on parannettava.
Euroopan hyvinvointivaltiosta tuli valtion hyvinvointi sen yritysten ja veronmaksajien kustannuksella. Euroopan unionissa on inhimillistä pääomaa, mahtavia liikemiehiä ja yrittäjiä. Sitä kuitenkin tuhoaa sisältä käsin poliittinen luokka, joka mieluummin näkee korkean inflaation ja heikomman valuutan kuin vähentää otettaan taloudesta.
