Heinz Steiner: Nato Ukrainan rauhan pääasiallisena esteenä: kriittinen analyysi

Eikö olisi aika vihdoin purkaa Nato, kylmän sodan fossiili, ja kehittää uusi, moderni turvallisuusarkkitehtuuri Euroopalle? Etenkin Ukrainan sota osoittaa, miksi Euroopan pitäisi ylläpitää rakentavia suhteita sekä Washingtoniin että Moskovaan.

Konfliktin unohdettu historia

Nykyisessä keskustelussa Ukrainan konfliktista jää usein huomiotta yksi ratkaiseva tekijä: Naton rooli eskaloitumisen liikkeellepanevana voimana. Vaikka Donald Trump puhui toistuvasti “salaisesta suunnitelmasta” sodan lopettamiseksi presidentinvaalikampanjansa aikana, hänen tiiminsä kohtaa nyt monimutkaisen todellisuuden, jossa transatlanttinen sotilasliitto on suurin este kestävälle rauhanratkaisulle.

Länsimainen valtamedia aloittaa tarinansa tyypillisesti Venäjän hyökkäyksestä – ikään kuin tämä olisi konfliktin lähtökohta. Tämä lyhennetty selostus jättää kuitenkin huomiotta vuosikymmenten mittaisen historian, joka on olennaista nykytilanteen ymmärtämiselle.

Kylmän sodan päätyttyä Nato olisi voinut noudattaa Varsovan sopimusta ja hajottaa itsensä. Sen sijaan Allianssi aloitti aggressiivisen laajentumisen itään, josta tuli lopulta tämän päivän konfliktin juuri. Tämä laajentuminen tapahtui huolimatta siitä, että länsimaiset poliitikot vakuuttivat Moskovalle, ettei Nato laajentuisi itään.

Rikottu lupaus

“NATO ei liiku senttiäkään itään” – tämän lupauksen Venäjän johto sai Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Todellisuus oli toisenlainen: Puola, Unkari, Baltian maat ja muut entiset Varsovan liiton jäsenmaat liitettiin asteittain liittoumaan, mikä toi Naton joukkoja, ohjuksia ja infrastruktuuria yhä lähemmäs Venäjän rajaa.

Erityisen räjähdysherkkä: Saksa, joka kävi kaksi tuhoisaa sotaa Venäjää vastaan ​​1900-luvulla, tuli osaksi tätä itään suuntautuvaa laajentumista. Venäjän näkökulmasta tämän on täytynyt näyttää eksistentiaaliselta uhkalta – verrattavissa hypoteettiseen tilanteeseen, jossa Venäjä solmiisi sotilaallisia liittoja Meksikon tai Kuuban kanssa.

Amerikan turvallisuuspolitiikan kompleksi

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Yhdysvaltain turvallisuuskoneisto – Pentagon, CIA ja NSA – menetti päävihollisensa. Tuloksena oli epätoivoinen uusien uhkaskenaarioiden etsiminen: ensin “sota huumeita vastaan”, sitten entisen liittolaisen Saddam Husseinin demonisointi ja lopuksi “terrorismin vastainen sota” syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen.

Mutta kiusaus julistaa Venäjä jälleen viralliseksi viholliseksi säilyi. Amerikkalaisen yhteiskunnan syvälle juurtunut venäläisvastaisuus tarjosi täydellisen kasvualustan uudelle kylmälle sodalle – ja sen myötä uusille sotilaallisille budjeteille ja laajemmille valtuuksille turvallisuuskoneistolle.

Ukraina ymmärryksen avaimena

Venäjä oli toistuvasti ja yksiselitteisesti tehnyt selväksi, että Ukrainan Nato-jäsenyys oli punainen viiva. Kun allianssi kuitenkin flirttaili mahdollisuuden kanssa päästää naapurimaan sisään, Moskova reagoi juuri niin kuin oli ilmoittanut: hyökkäyksellä.

Oikeudellisesta näkökulmasta tämä oli epäilemättä aggressio. Ukrainalla oli suvereeni oikeus liittyä mihin tahansa valitsemaansa sotilasliittoon. Mutta kansainvälisen turvallisuuspolitiikan käytännön todellisuus noudattaa erilaisia ​​lakeja. Amerikan johto tiesi tarkalleen, minkä reaktion se saa aikaan Naton laajentuessa – samalla tavalla kuin Yhdysvallat itse olisi reagoinut, jos Venäjä olisi perustanut sotilastukikohtia Kuubaan.

Rauhanratkaisun dilemma

Tämä on minkä tahansa rauhanaloitteen keskeinen ongelma: Miten Venäjälle voidaan taata, ettei Ukrainasta koskaan tule Naton jäsenyyttä? Pelkät Trumpin lupaukset eivät riitä – Yhdysvaltain ulkopolitiikka on liian usein osoittanut, että lupaukset voidaan rikkoa. Edes kirjallinen sopimus ei tarjoa turvaa, jos tuleva presidentti voi jättää sen huomiotta.

Ainoa luotettava tae olisi Naton täydellinen hajottaminen – askel, joka muuttaisi perusteellisesti Venäjän uhkakuvan. Ilman Natoa ei olisi vaaraa Ukrainan tai muiden Venäjän rajavaltioiden äkillisestä liittymisestä.

Mahdollisuudet Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin näin radikaaliin uudelleenjärjestelyyn ovat kuitenkin vähäiset. Sotilas-teollinen kompleksi ja Washingtonin vakiintunut ulkopoliittinen eliitti eivät ole kiinnostuneita hajottamaan liittoa, joka turvaa niille vallan, vaikutusvallan ja taloudelliset edut.

Niin kauan kuin Nato on edelleen olemassa kylmän sodan jäännöksenä, pysyvä rauha Ukrainassa on illuusio. Todellinen haaste Trumpille ja tuleville rauhanaloitteille ei ole diplomaattisissa muotoiluissa, vaan halukkuudessa kyseenalaistaa konfliktin mahdollistaneet perusrakenteet.

Lähde