Leffa-arviossa: Live-action Lumikki ja seitsemän kääpiötä
125 lukukertaa
No niin, Disney on jälleen kerran kaivanut arkistoistaan yhden satuklassikoistaan ja päättänyt “uudelleenkuvitella” sen live-action-muotoon, koska miksipä ei? Alkuperäiset animaatiot ovat ilmeisesti liian pyhiä jätettävikseen rauhaan, mutta eivät tarpeeksi tuottoisia nykypäivän rahakoneelle ilman tätä väkinäistä päivitystä. Tällä kertaa uhriksi on valikoitunut “Lumikki” – tuo viaton, ajaton tarina, joka nyt ilmeisesti kaipasi epätoivoisesti modernia kiillotusta ja pakotettua “voimaannuttavaa” twistiä, jotta se voisi puhutella nyky-yleisöä, joka ei selvästikään osaa arvostaa mitään, missä ei ole CGI:tä ja alleviivattua sanomaa.
Aloitetaanpa siitä, mitä me kaikki odotimme: Rachel Zeglerin Lumikki ei varmasti ole mikään perinteinen “kaunis ja kiltti” prinsessa, koska sellainenhan olisi liian vanhanaikaista ja ongelmallista vuonna 2025. Ei, tämä Lumikki on ilmeisesti “vahva nainen”, joka ei tarvitse pelastajia – paitsi tietysti silloin, kun juoni sitä vaatii, koska Disney ei vieläkään uskalla heittää satukirjaa kokonaan roskakoriin. Zegler, joka tunnetaan parhaiten siitä, että hän osaa laulaa ja katsoa kameraan dramaattisesti, on epäilemättä valittu rooliin siksi, että hän tuo siihen “tuoreutta” – eli toisin sanoen hän on tarpeeksi nuori ja trendikäs, jotta someyleisö voi hypettää häntä X:ssä ennen kuin koko elokuva floppaa.
Ja sitten ne kääpiöt – tai siis niiden puute. Disney päätti, että seitsemän kääpiötä on liikaa vaivaa (ja ilmeisesti liian kallis CGI-budjetti), joten huhujen mukaan heidät on korvattu jollain “maagisella yhteisöllä” tai muulla yhtä lattealla ja mitäänsanomattomalla kikalla. Miksi pitää kiinni alkuperäisestä tarinasta, kun voi keksiä jotain täysin irrallista ja teeskennellä, että se on “rohkea uudelleentulkinta”? Grumpy, Dopey ja kumppanit ovat ilmeisesti liian ikonisia ollakseen relevantteja, joten tilalle on luultavasti tungettu joukko geneerisiä sivuhahmoja, joilla kaikilla on yksi persoonallisuuden piirre ja pakollinen vitsailulinja.
Visuaalisesti tämä elokuva on varmasti sitä tuttua Disney-roskaa: ylikylläisiä värejä, jotka näyttävät siltä kuin joku olisi kaatanut maalipurkkeja green screenille, ja CGI:tä, joka on samaan aikaan överin kallista ja täysin sielutonta. Metsät näyttävät feikeiltä, linnut lentävät epätodennäköisissä muodostelmissa, ja pahiksen linna on luultavasti niin täynnä digitaalista blingiä, että se sokaisee katsojan ennen kuin ehtii edes ärsyyntyä juonen puutteesta. Ja puvustus – oi kyllä, odotan innolla niitä “modernilla twistillä” päivitettyjä asuja, jotka näyttävät siltä kuin ne olisi suunnitellut joku, joka luulee, että keskiaika oli vain estetiikka ilman mitään logiikkaa.
Entä sitten juoni? No, alkuperäinen tarina oli yksinkertainen: Lumikki pakenee ilkeää äitipuoltaan, löytää kääpiöt, syö myrkkyomenan ja pelastuu prinssin suudelmalla. Nyt Disney on kuitenkin päättänyt, että tämä on liian “passiivista” nykystandardeihin, joten odotan, että Lumikki joko taistelee itse äitipuoltaan vastaan miekalla (koska miksei?) tai sitten koko myrkkyomena-juttu on korvattu jollain metaforisella “sisäisen voiman löytämisellä”. Prinssi? Häntä tuskin nähdään, tai sitten hän on pelkkä koominen sivuhahmo, koska romanttinen pelastus ei sovi tähän “itsenäiseen” narratiiviin. Ja äitipuoli – Gal Gadot’n esittämänä, koska Disney rakastaa heittää isoja nimiä rooleihin ilman sen kummempaa syytä – on varmasti överidramaattinen karikatyyri, joka huutaa peililleen kuin jostain huonosta teatteriesityksestä.
Musiikki? Älkää edes aloittako. Alkuperäiset laulut, kuten “Heigh-Ho” ja “Someday My Prince Will Come”, on luultavasti joko pilattu autotunella tai korvattu jollain geneerisellä pop-balladilla, jota Zegler voi esittää kyynelten läpi Oscar-ehdokkuutta kalastellen. Ja koska Disney ei osaa päättää, onko tämä musikaali vai ei, lopputulos on sekava soppa, joka yrittää miellyttää kaikkia ja epäonnistuu surkeasti.
Lopulta tämä “Lumikki” on juuri sitä, mitä Disney on viimeiset kymmenen vuotta tehnyt: rahastus, joka ratsastaa nostalgialla mutta unohtaa, miksi alkuperäinen tarina toimi. Se on kyyninen, laskelmoitu yritys nyhtää rahaa vanhojen fanien taskuista ja samalla teeskennellä, että tässä on jotain uutta ja merkityksellistä sanottavaa. Todellisuudessa se on vain yksi rivi lisää Disneyn loputtomaan listaan live-action-floppia, jotka unohtuvat heti, kun seuraava uudelleenlämmitetty klassikko vyöryy teattereihin. Säästä rahasi ja katso alkuperäinen animaatio – tai vielä parempaa, älä katso mitään Disneyyn liittyvää, niin et joudu pettymään jälleen kerran.
