EU:n uusi armeija. Viimeinen naula projektin arkkuun?

Aikaisemmin oli hyvin yleistä, että kohteliaassa yhteiskunnassa ihmiset sanoivat: “Kuvittele, jos naiset johtaisivat maailmaa… meillä olisi varmasti vähemmän sotia, eikö niin?” Väärin. Naiset hallitsevat maailmaa, ainakin EU-maailmaa. Tarkkaan ottaen kolme naista. EU-komission päällikkö Ursula von der Leyen, Saksan ulkoministeri Annalena Baerbock ja tietysti viimeisenä muttei vähäisimpänä EU:n oma ulkopäällikkö Kaja Kallas. Ja mitä yhteistä näillä kolmella naisella on sen lisäksi, että heidän nimensä kuulostavat sukupuolitaudeilta? He kaikki haluavat sotaa.

Ukrainan sodan alusta lähtien vallinneen huikean huonon päätöksenteon mukaisesti, Venäjän pakotteiden ollessa luultavasti typerien ideoiden kärjessä, EU:lla on vain yksi tie eteenpäin Ukrainassa. Millä tahansa hinnalla se ei saa näyttää hävinneeltä. EU-hanke muistuttaa vanhaa miestä polkupyörällä, joka liikkuu hyvin hitaasti hollantilaista pyörätietä pitkin. EU:n eliitin pelko on, että jos hän putoaa pyörästään, hän ei koskaan pääse takaisin. EU:n johtajien jatkuva huoli on se, että jos EU menettää vauhtinsa lehdistön huomion ja yleisen merkityksen vuoksi, tauko – mikä tahansa tauko – voi olla tuhoisa. Saatat olla yllättynyt kuullessani, että EU:n virkamiehet itse uskoivat minulle, kun olin Belgian pääkaupungissa. Tällainen lause antaa käsityksen siitä, kuinka vähän luottamusta EU:lla on itsessään arvokkaana, vakaana pitkän aikavälin hankkeena, kirjoittaa Martin Jay .

Ja niin hulluus on nyt kärjistynyt siihen pisteeseen, että yritämme itse asiassa tyhjentää omien köyhimpien lompakot rahoittaaksemme EU:n lopullisen seksilelun: EU:n armeijan.

Ajatus EU:n armeijasta ei ole uusi. Ajatus on yhtä vanha kuin kukkulat, sillä Brysselin federalistien kova ydin on ajanut EU:n omaa armeijaa ainakin kaksikymmentä vuotta, mutta toistaiseksi se ei ole onnistunut. Suurin syy, miksi ajatus epäonnistui, on se, että se loi liikaa uusia, huolestuttavia poliittisia ongelmia EU:lle. Lyhyesti sanottuna EU:n armeijan aiheuttaman uuden poliittisen kriisin riski oli aina olemassa, kun jäsenvaltiot kiistelevät siitä, minkä maan pitäisi johtaa sitä, mikä kansallisuus johtaisi sitä, mihin se sijoitettaisiin ja miten sitä johtaisi poliittisesti, minkä päätöksentekorakenteen perusteella? (nykyinen EU:n neuvosto, EU:n komissio, jäsenvaltiot itse uudessa rakenteessa puolustusministeriöiden kautta). Huoli oli aina se, että Saksa saisi liikaa valtaa ja että tämä avaa vanhan haavan maassa uudelleen, mikä aseistautuisi uudelleen ja herättäisi muistoja vuodesta 1939. Ja me kaikki tiedämme, mihin se johti.

Ajatus EU:n armeijasta on itse asiassa monimutkaisempi kuin luuletkaan. Yksi syy, miksi se ei useista vakavista yrityksistä huolimatta päässyt käyntiin, on se, että sekä EU että sen jäsenvaltiot ovat hämmentyneitä eivätkä luota niin rohkeaan suunnitelmaan. He pelkäävät kirjaimellisesti, että ajatus saattaa räjähtää heidän kasvoilleen. Sitä amerikkalaiset kutsuvat “blowbackiksi”. Ei, sillä ei ole mitään tekemistä Saksan ulkoministerin tai edes vihjailujen kanssa. Se on sotilaallinen termi, kun aseen energia pomppii takaisin kasvoillesi sen purkautuessaan vahingoittaen asetta pitelevää henkilöä.

EU itse halusi pitkään armeijan olevan suurelta osin Brysselin hallinnassa, mutta se tiesi, etteivät suuret aseet kestäisi sitä. Ja niin heille, samoin kuin Euroopan komission jäsenille, kyse oli vallan luovuttamisesta uudelle elimelle, uudelle EU-vallan kerrokselle, ikään kuin Brysselissä ei olisi tarpeeksi instituutioita, jotka jo ottaisivat vallan pois jäsenvaltioilta. Asenne oli hieman itseään tuhoava. “Jos me (komissio) emme perusta tätä yksikköä, Saksa saattaa tehdä sen itse ja me menetämme vallan”, on mentaliteetti Brysselissä. Itse asiassa Saksa on leikkinyt ajatuksella omasta EU-armeijastaan ​​ainakin vuosikymmenen ajan, mikä on todellinen päänsärky Brysselille, koska se antaa ratkaisevan vallan yhdelle jäsenvaltiolle, jolla monien mielestä on jo tarpeeksi valtaa. Muutama vuosi sitten Saksan parlamentti vuodatti asiakirjan, jossa ehdotettiin uutta kansainvälistä armeijaa, jota Saksa johtaisi ja joka lähetettäisiin pesäkkeisiin ympäri maailmaa. Ongelma tässä on kaksijakoinen. Ensinnäkin monet saksalaiset olisivat tästä hyvin tyytymättömiä ja katsoisivat, ettei Saksan pitäisi koskaan palata entiseen 1930-luvun sotilaalliseen voimaansa. Toiseksi EU kärsisi tällaisessa tilanteessa merkittävästi, koska se korostaisi omaa heikkouttaan ja korostaisi, kuinka tehoton Bryssel on, koska sillä ei ole sotilaallista voimaa ja että yksi jäsenvaltio on mennyt liian pitkälle geo-sotilaspolitiikalla. Ja näin esittelee kaksi skenaariota: Saksa päätoimijana EU:n armeijassa, joka on luotu ja johtunut – ainakin ulkonäöltään – Brysselistä , tai Berliini, joka johtaa omaa EU-armeijaansa, jota ei kutsuta EU-armeijaksi, mutta jonka muu maailma näkee sellaisena. Kumpikaan skenaario ei todellakaan hyödytä EU:ta.

Mutta näyttää siltä, ​​​​että tämä on se, mitä nämä kolme naista katselevat. Siksi he ovat painottaneet niin paljon sitä, että EU:n jäsenmaiden lahjoituksista on löydettävä 800 miljardia euroa, jotta se saa EU-tunnuksen ja Brysselistä tulee vallan keskus. Ranska, Saksa, Italia, Puola ja Yhdistynyt kuningaskunta olisivat osa tällaista kiiltävää uutta Naton EU-pilaria. Silti Britannian ratkaisevan tärkeä rooli laimentaa EU-unelmaa, joka on kokonaan Brysselin märkä unelmaprojekti. Näiden kolmen naisen vastaus on monella tapaa jatkoa Macronin viime vuonna järjestämään konferenssiin EU:n jäsenmaiden ja Britannian koalitioon muodostamisesta suurille ulkopoliittisille ideoille, jotka olisivat rinnakkain EU:n ulkopolitiikan kanssa Brysselissä. Puolustusmenot ja EU:n armeijan – mukaan lukien Iso-Britannia ja Turkki – lähettäminen paikkoihin, joissa EU uskoi voivansa lujasti koukuttaa lihaksiaan, olivat osa koko suunnitelmaa.

Se, että nämä kolme pahaa noitaa loihtiisivat sellaisen macbethilaisen suunnitelman Macronin ja hänen suuren ideansa tuhoamiseksi, on vähintäänkin huolestuttavaa Shakespearen tasolla. Tätä kirjoitettaessa on vaikea sanoa, onko kyseessä todellinen suunnitelma, koska Alankomaat on jo estänyt sen, vai onko se paperilla tehty suunnitelma, jonka tarkoituksena on tehdä vaikutus Trumpiin neuvottelujen kriittisellä hetkellä. Katsooko EU, että nämä neuvottelut voisivat kestää kuukausia, ehkä jopa vuoden tai kauemmin, ja että muutaman sadan tankin lähettäminen Kiovaan vain vahvistaisi sekä Zelenskin että EU:n uskottavuutta pelaajina, vaikka kumpikaan ei itse asiassa ole vaihtopenkillä? Mahdollisesti. Onko tankit jo rakennettu? Ei.

RT:n nokkela asiantuntija, entinen juontaja, antoi hauskan arvion Ison-Britannian roolista ja vihjasi, että Lontoon kyky olla globaali sotilastoimija ei ole todellisuuden tasalla.

“Ison-Britannian puolustusministeri väittää, että halu ostaa aseita tulee todella syvältä, sisäiseltä hippi”, kirjoitti Rachel Marsden. ” Ukrainalaiset haluavat rauhaa. Me kaikki haluamme rauhaa. Ja puolustusministereina olemme keskustelleet siitä ja pyrimme vahvistamaan rauhanpyrkimystä”, sanoi John Healey, “joka luultavasti kutisi päästäkseen kotiin ja lyömään bongo-rumpua.”

Se muistutti minua 1980-luvun Ison-Britannian satiirinukketeatterista “Spitting Images”, jossa Ronald Reagan julmasti mutisee: “Haluamme rauhaa… palan Nicaraguaa, palan El Salvadoria.”

Ja mitä vikaa leveissä housuissa on?

Lähde